Here are some memories - texts and pictures - from a festival that I had dreamt about for years, not realising that it would actually become reality one day. As I am likely to go on dreaming, maybe in 20 years there will be another one.


Preface to the programme book:

It was a tremendously happy surprise for me to be asked again to be the artistic director of the Musica nova Helsinki 2015. This festival has been an important part of my life from its opening concert in 1981. Performing there often, also being its artistic director - exactly twenty years ago - have given me many unforgettable moments. Planning the program for this festival provided me with a meaningful opportunity to look not only inside my own life with contemporary music but at the relation of performers with composers, of composers with history, of how the situation of composers has changed in society, of how music speaks to its audience. Before I realised, I was deep into what became the theme of the festival: Dialogues. The multiple dialogues happening when a piece meets its audience - through a performer - in a concert - interacting with other pieces.

There have been many composers fundamentally important to me along the years and I am discovering new ones every day. This time the three composers-in-residence seemed obvious as soon as I started thinking about the theme of dialogues; looking around me, they were suddenly there. If Hans Abrahamsen, Pascal Dusapin and Fred Lerdahl are three very different composers, their musics have something in common in their relation to the music of the past and the music around them. They don't seem to exist in order to prove or deny anything, yet their complex music communicates very directly with the listener. Their musics paint recognisable, abstract, forms in which the listeners can find their own clear emotional equivalents.

Never is the role of the performer more important than when presenting a new piece to an audience. The role of the messenger is crucial and the slightest misinterpretation can cause the whole message to miss its target. If one is not happy after hearing St. Matthew Passion one can be quite sure that the piece is not to be blamed, but after an unconvincing contemporary music concert it is not always easy to distinguish the quality of the performance from the qualities of the music. This is why I wanted to make sure that every piece be brought to us by the best possible messenger. In every concert I tried to have some of the original performers to show the importance of dialogue already at the moment of the creation of a piece.

The multiple roles of a musician are another aspect I wanted to present in this festival. We have composers as pianists, as conductors, conductors as soloists, soloists as conductors, performers as inspiration, composers as teachers, composer as a photographer etc. It is not a requirement for a musician to multitask, but seeing examples of this helps demystify the creator. If it is interesting for a musician to know the different ways of looking at a piece, it is also interesting for the audience to see if the personality of a composer comes through as a performer. Or if, for example, a soprano conducting a work of a composer she knew closely and then moving on to sing a piece of which she herself was the inspiration gives us a new, deeper insight into the moment of creation.

Music in dialogue with other arts and different spaces is also one important element of todays concert life. At the festival we have examples of this dialogue with dance, with video, with lighting, with space. And there are many others left for the future festivals to explore just like there are many more composers and styles that must and will find their way to Helsinki. I have always had the strong feeling that every happy musical experience leaves me richer of many friends. This festival brings together such a huge number of friends that I feel I need to thank each and every one of them for making even the planning so exciting!

Anssi Karttunen


Essay on Pascal Dusapin:

"In order to learn, I compose music."

Pascal Dusapin is difficult to classify as a composer. He has written many large scale works: 7 operas, 11 Concertos, his orchestral cycle 7 solos spans over 17 years, yet at the same time he has written a huge amount of solo pieces and chamber music often of the most intimate kind. He studied architecture, he exhibits as a photographer and recently made a sound and video installation filling a whole sports hall in Donaueshingen. He studied many subjects linked to composition yet he didn't study composition.

Pascal has a huge appetite for music; you don't see many composers as often in concerts in Paris - especially after the passing of Henri Dutilleux - and I don't know anyone with a more impressive studio for listening to music. He has a very interesting way of listening to recordings, he often points out aspects of sound and acoustics that would seem secondary for a normal listener. I have a feeling that listening is an important part of composing for him. When I asked him to give an example of how listening might influence his music he gives this example: "This morning I was listening to a an old recording of an early Haydn Quartet. The simplicity of Haydn's phrases, the perfect architecture of the form and the perfect performance made me feel a kind of state of grace, which was very real. That feeling was what I brought with me when I sat down at my desk to compose. It gave something concrete, yet unobtainable to reach for."

"In my music form has become style"

One important influence for Pascal was Iannis Xenakis, their relation lasted from the beginning of his interest in composing until the end of Xenakis's life. He insists Xenakis was not his teacher but his "Maître", he learned with Xenakis. Xenakis's background as an architect and the fact that Pascal's two brothers are architects themselves led him to study architecture, not to become an architect, but as part of his quest for understanding form. Form and shape are the first things one feels when listening to a piece by Dusapin.

Pascal has had long collaborations with many musicians: the Arditti String Quartet, the baritone Georg Nigl, Accroche Note-ensemble, clarinettist Armand Angster, cellist Sonia Wieder-Atherton etc. When I talk to him about his relations with these musicians, I feel the collaboration is more on a human level than on a technical one: "Contrary to many of my contemporaries I never did workshop kind of work with my performer friends. I have a very human, loving relationship with all of them, they are simply the people through whom I have learned my craft. I can't really say I collaborate with them during composing, I write partly for the person who is going to perform the piece and partly I invent that person in my head. When I wrote the Violin Concerto for Renaud Capuçon I kept writing for him and yet not for him.. By now I have worked with Georg Nigl so much that I feel I know his voice by heart, I know how he reacts and his way of  phrasing, but when I write something for him I don't want to be locked inside him or inside my idea of him, it has to be the piece itself that invents the performer."

"Music is condemned to time"

The more I know Pascal, the more I see how he loves people, music, literature, films; he loves to talk about all of them and often explains his own music through them. When he sits down to compose, he walks his own path, any influence from anybody or anything is on a subconscious level. This gives his music a feel of timelessness, it is music that found its way to him and allowed him to write itself.

Anssi Karttunen


Introduction to the concert of the Boulanger Trio

Pianotrios in dialogue

This day of 6 piano trios at the Musica nova festival can serve as an example of the importance of dialogue. Piano Trio was for long an ensemble that was a must for any composer. Most composers in the classical and romantic era wrote many Piano Trios starting from Haydn's 45, six by Mozart, seven by Beethoven, three by Schubert, four by Schumann and three by Brahms. Coming to the 20th century, however, something changed and the ensemble seemed to interest much less the composers, most managing just one, if that.

It is difficult to separate composers' interest in an specific ensemble from the interest of the existing performers for living composers. Most well known Piano Trios performing in the mid or late 20th century mainly played music of the past, as was the case of most String Quartets before the apparition of ensembles such as the Arditti Quartet. The fact that on this one day we can hear in two concerts six very recent Piano Trios is a good sign that there are ensembles who are interested in performing them. I don't think the case would have been the same 10 or 20 years ago. It is clear that the piano trio as an ensemble is alive and well. The Boulanger Trio is a very good example os such an active young ensemble which isn't afraid of learning and discovering. This is another proof of what dialogue between composers and performers can achieve.

Anssi Karttunen


Johdanto ohjelmakirjaan:

Yllätyin todella iloisesti kun minut pyydettiin uudestaan taiteelliseksi johtajaksi Musica nova Helsinki festivaalille vuodeksi 2015. Festivaali on ollut minulle tärkeä avajaiskonsertistaan lähtien vuonna 1981. Olen esiintynyt siellä usein ja ollut jo kerran - tasan kaksikymmentä vuotta sitten - taiteellisena johtajana. Festivaalin suunnittelu antoi minulle oivan tilaisuuden tutkia, ei pelkästään omaa suhdettani moderniin musiikkiin, esittäjien suhdetta säveltäjiin ylipäänsä, säveltäjien suhdetta historiaan, kuinka säveltäjän asema on muuttunut yhteiskunnassa, kuinka musiikki löytää yleisönsä. Ennenkuin arvasinkaan, olin syvällä festivaalin tulevassa teemassa: Vuoropuheluja. Ne monet vuoropuhelut jotka aina ovat läsnä kun teos tapaa yleisönsä - esittäjän kautta - tilassa - reagoiden muihin teoksiin ympärillään.

Monet säveltäjät ovat olleet minulle tärkeitä ja välttämättömiä vuosien mittaan ja uusia tulee koko ajan. Tällä kertaa kolme residenssisäveltäjää tuntuivat itsestäänselviltä heti kun olin ymmärtänyt teemani olevan vuoropuhelut; katsoessani ympärilleni huomasin heidän olevan jo siinä. Vaikka Hans Abrahamsen, Pascal Dusapin ja Fred Lerdahl ovat kaikki hyvin erilaisia säveltäjiä, vaikeasti luokiteltavia, heillä on myös jotain yhteistä suhteessaan varhaisempaan musiikkiin ja musiikkin itsensä ympärillä. Heidän musiikkinsa tuntuu olevan olemassa ilman tarvetta todistaa tai kieltää mitään, samalla he puhuttelevat kuulijaa hyvin suoraan. Heidän musiikkinsa maalaa tunnistettavia, abstrakteja maisemia, joille kuulija voi löytää selkeitä vastineita omasta tunnemaailmastaan.

Esittäjän asema ei koskaan ole yhtä tärkeä kun esiteltäessä uusi teos yleisölle. Viestin tuojan rooli on ratkaiseva ja pieninkin virhearviointi saatta aiheuttaa viestin menemisen täysin ohi vastaanottajansa. Jos Matteus-passion kuultuaan ei ole tyytyväinen, on aika turvallista olettaa että vika ei ole teoksessa, mutta uuden teoksen esityksen jälkeen ei ole helppoa tietää eroa esityksen ja musiikin puutteiden välillä. Tästä syystä halusin että jokainen teos saa parhaan mahdollisen viestintuojan. Yritin saada jokaiseen konserttiin ainakin yhden alkuperäisen esittäjän osoittamaan vuoropuhelun tärkeyttä jo luomishetkellä.

Muusikon monet roolit on myös aspekti johon halusin kiinnittää huomiota. Meillä on mukana säveltäjiä pianisteina, kapellimestareina, opettajina, valokuvaajina, kapellimestareita solisteina, solisteja kapellimestareina, solisteja inspiraation lähteinä jne. Ei ole välttämätöntä olla monitoimimuusikko, mutta tämänkin esitteleminen auttaa luomistyön demystifioimisessa. On kiinnostavaa muusikolle kokea nämä erilaiset tavat lähestyä teosta, samoin on kiinnostavaa yleisölle nähdä kuinka säveltäjän persoonallisuus tulee läpi esittäjänä. Tai esimerkiksi, antaako sopraano joka johtaa läheisen säveltäjäystävänsä teoksen ja siirtyy sitten laulamaan teosta jonka inspiraation lähteenä on itse ollut meille uuden, syvemmän kosketuksen luomishetkeen.

Viimeisten kymmenen vuoden aikana olen ollut tiiviisti mukana kehittämässä Creative Dialoguea ja vastaavia työpajoja. Tässä on kysymys säveltäjien ja esittäjien saattamisesta yhteen mahdollisimman aikaisin, oppimisesta toinen toisiltaan, oppimisesta meiltä esittäjiltä ja säveltäjiltä jotka olemme jo saaneet tehdä tätä yhteistyötä vuosia, oppimisesta prosessissa jossa oppilas on tärkeä osapuoli, ei opettaja. Paitsi että tuomme Creative Dialoguen nyt ensimmäistä kertaa Suomeen, saamme myös kuulla kahdeksaa nuorta säveltäjää joihin olen alunperin tutustunut tällaisilla kursseilla.

Musiikki vuoropuhelussa muiden taiteiden ja tilan kanssa on myös tänä päivänä tärkeä elementti konserttielämää. Näemme esimerkkejä näistä dialogeista tanssin, videon, valaistuksen, kirjallisuuden ja tilan kanssa. Järjestämällä mahdollisimman monta ilmaista tilaisuutta ja useat niistä yllättävissä paikoissa haluamme tuoda festivaalin uusien ihmisten nähtäväksi, tehdä mahdollisimman helpoksi astua sisään dialogeihimme.

Jäljelle jää vielä monia muita dialogeja samoin kuin säveltäjiä ja tyylisuuntauksia, joitten pitää ja jotka tulevat löytämään tiensä seuraaviin Musica nova festivaaleihin. On luonnollisesti tärkeää että esittelemme paljon ennenkuulemattomia ja -näkemättömiä teoksia, mutta festivaali on menestys vasta kun mahdollisimman monet esittelemistämme nimistä ovat tulleet tutuiksi ja osaksi normaalia musiikkielämää.

Olen aina tuntenut voimakkaasti, että jokainen onnellinen musiikkielämys rikastaa elämääni minulle monilla uusilla ystävillä. Tämä festivaali tuo yhteen niin uskomattoman määrän ystäviä, että haluan kiittää kaikkia yhdessä ja jokaista erikseen siitä että jo tämä suunnitteluprosessi on ollut niin antoisaa.

Anssi Karttunen


Pascal Dusapinin muotokuva:

"Sävellän oppiakseni"

Pascal Dusapin on vaikea luokitella säveltäjänä. Hän on säveltänyt paljon suurimuotoisia teoksia: 7 oopperaa, 11 konserttoa, hänen orkesterisarjansa 7 sooloa säveltäminen vei 17 vuotta. Silti hän on samaan aikaan kirjoittanut suuren määrän mitä intiimeimpiä soolo ja kamarimusiikkiteoksia. Hän opiskeli arkkitehtuuria, pitäänäyttelyitä valokuvaajana ja viimeksi teki valtavan ääni ja kuva-installaation urheiluhalliin Donaueschingenissä. Hän opiskeli monia sävellykseen liittyviä aiheita, muttei itse sävellystä.

Pascalilla on valtava musiikillinen ruokahalu, ketään säveltäjä ei näe nykyisin, Henri Dutilleuxin kuoltua, yhtä usein konserteissa enkä tunne toista jolla olisi yhtä vaikuttava kuunteluvälineistö kotonaan. Hän myös kuuntelee levytyksistä yllättäviä asioita, acustiikkaa ja hälyjä, jotka normaalille kuulijalle olisivat täysin toisarvoisia asioita. Kun kysyin miten musiikin kuuntelu vaikuttaa hänen omaan musiikkiinsa, hän antaa seuraavan esimerkin: "Tänä aamuna kuuntelin vanhaa äänitettä Haydnin varhaisesta jousikvartettosta. Haydnin fraasien uskomaton yksinkertaisuus, muodon täydellinen arkkitehtuuri ja esityksen tyylipuhtaus saivat minut tuntemaan eräänlaisen "etat de grace"-elämyksen. Tämän tunteen vein mukanani työpöydän ääreen. Se antoi jotain konkreettista, mutta samalla saavuttamatonta jota kohti kurkottaa."

"Musiikissani muodosta on tullut tyyli"

Yksi tärkeä vaikuttaja Pascalille oli Iannis Xenakis, suhde joka alkoi hänen sävellysuransa alkuvaiheessa ja kesti Xenakisin elämän loppuun saakka. Hän kertoo että Xenakis ei ollut varsinainen opettaja vaan "Maitre", hän oppi olemalla Xenakisin läheisyydessä. Xenakisin arkkitehtitausta ja Pascalin kaksi arkkitehtiveljeä saivat hänet opiskelemaan arkkitehtuuria, mutta tarkoitus ei koskaan ollut suuntautua arkkitehdiksi vaan oppia ymmätämään muotoja. Muodot ovatkin ensimmäinen asia, jotka Dusapinin musiikista tulevat mieleen kun kuuntelee hänen musiikkiaan.

Pascalilla on ollut monia pitäaikaisia yhteityökumppaneita muusikoiden joukossa: Arditti Kvartetti, baritoni Georg Nigl, Accroche Note yhtye ja klarinetisti Armand Angster, sellisti Sonia Wieder-Atherton jne. Kun puhun hänen kanssaan näistä suhteista, syntyy tunne, että ne ovat olleet ennemmän inhimillisiä ystävyyksiä kun teknisiä työsuhteita: "Toisin kun monilla aikalaisillani, en koskaan työstä teoksiani esittäjäystävieni kanssa. Minulla on hyvin läheinen ja lämmin suhde heihin kaikkiin, olen yksinkertaisesti oppinut ammattini heidän kauttaan. En voi väittää tekeväni yhteistyötä heidän kanssaan sävellysprosessin aikana. Kun kirjoitin viuukonserttoani Renaud Capuconille, kirjoitin sitä hänelle, enkä kuitenkaan hänelle.. Samoin olen tehnyt niin paljon yhteistyötä Georg Niglin kanssa, että tunnen hänen äänensä läpikotaisin, tiedän kuinka hän reagoi missä tahansa tilanteessa  ja kuinka hän freaseeraa, mutta kirjoittaessani teosta jonka tiedän hänen esittävän en kuitenkaan halua lukita itseäni hänen päänsä sisään tai sen kuvitelman sisää joka minulla on hänestä, sävellyksen on itse keksittävä esittäjänsä."

"Musiikki on tuomittu aikaan"

Mitä paremmin tutustun Pascaliin, sitä enemmän näen hänen rakastavan ihmisiä, musiikkia, kirjoja, elokuvia, ja hän rakastaa puhua näistä kaikista. Mutta kun hän istuu sävellyspöytänsä ääreen, hän siirtyy omalle tielleen, kaikki vaikutteet mistään tai keneltäkään ovat vain alitajuntaisia. Tästä tulee hänen musiikkinsa eräänlainen ajattomuuden tunne, se on musiikkia, joka on löytänyt hänet ja antautunut hänen sävellettäväkseen.

Anssi Karttunen


Boulanger trion konsertin esittely

Pianotrio ja dialogi

Tämä kuuden pianotrion päivä on hyvä esimerkki dialogin tärkeydestä. Pianotrion (samoin kun jousikvarteton tai jousitrion) säveltäminen tuntui pitkään kuuluvan jokaisen säveltäjän velvollisuuksiin. Useimmat 1700 ja 1800-lukujen säveltäjät sävelsivät lukuisia pianotrioja; Haydn 45, Mozart kuusi, Beethoven seitsemän, Schubert kolme, Schumann neljä, Brahms kolme jne. Jostain syystä 1900-luvulla monikaan säveltäjä ei saanut aikaiseksi enempää kun yhden pianotrion, jos sitäkään.

On vaikea erottaa säveltäjien kinnostusta johonkin tiettyyn kokoonpanoon olemassa olevien yhtyeiden kiinnostuksesta eläviin säveltäjiin. 1900-luvun puolivälin kuuluisat pianotriot olivat pääasiassa kiinnostuneita historiallisesta repertuaarista, samoin kun jousikvartetit kunnes Arditti-kvartetin kaltaisia yhtyeitä alkoi ilmestyä. Se että yhden päivän aikana kuulemme kuusi todella tuoretta pianotrioa on merkki siitä, että näitä yhtyeitä on ilmestynyt. En usko että 10 tai 20 vuotta sitten tällainsta ohjelmistoa olisi löytynyt. Pianotrio yhtyeenä voi taas hyvin ja elää uutta kukoistusta, Boulanger trio on tästä erinomainen esimerkki; muusikoita jotka eivät pelkää oppimista ja löytämistä.  Tämän päivän ohjelmisto Creative Dialogue- ja Boulanger trio konsertteineen todistaa jälleen dialogin tärkeydestä säveltäjien ja esittäjien välillä.

Anssi Karttunen


Musica nova Helsinki 2015 - Dialogeja (esittely Hufvudstadsbladetiin)

Festivaali elämän peilikuvana

Musica nova Helsinki - festivaalin suunnittelu antoi minulle oivan tilaisuuden tutkia omaa suhdettani musiikkiin, sitä miksi joillekin meistä syntyy intohimo olla osana musiikin syntyprosessia ja mikä vaikutus näillä intohimoisilla esittäjillä on musiikin kehitykseen. Nopeasti huomasin, että yksi keskeinen teema tuli joka yhteydessä eteeni: Dialogi. Ymmärsin, että jos haluaa edustaa mitään muuta kun museomaista dokumentointia tai sirkushuveja, on oltava jatkuvassa dialogissa moneen suuntaan. Dialogissa tuntemattomaan, historiaan, säveltäjiin, sanaan, kuvaan, valoon, tilaan, yleisöön. Luovassa prosessissa jokainen osapuoli on yhtä tärkeässä asemassa. Jos dialogin yksikin osa on heikko, katkeaa ketju jonka ensimmäinen lenkki on jossain kaukana historiassa ja viimeisenä lenkkinä kuulija konsertissa.

Tällä kertaa kolme residenssisäveltäjää tuntuivat itsestäänselviltä heti kun olin ymmärtänyt teemani olevan vuoropuhelut; katsoin ympärilleni ja siinähän he olivat. Hans Abrahamsen, Pascal Dusapin ja Fred Lerdahl täysin erilaisina säveltäjinä edustavat kuitenkin jotain yhteistä suhteessaan historiaan, liikkumalla vapaasti dogmien ulkopuolella tuntematta tarvetta todistaa tai kieltää mitään. Pidän heidän kaikkien omaperäisestä tavasta luottaa omiin vaistoihinsa ja muodon voimaan ja kommunikoida yleisön kanssa.

Avajaiskonsertti jo oikeastaan esittelee sen mistä koko festivaalissa on kyse: En olisi voinut kuvitella aloittavani festivaalia kenenkään muun kun Henri Dutilleux'n musiikilla kunnianosoituksena pitkälle ystävyydellemme. Häntä seuraa festivaalin nuorin säveltäjä Louis Chiapetta, jonka teoksen tilasi Kaija Saariaho tutustuttuaan häneen Carnegie Hallin kursseilla. Solisti ja kapellimestari vaihtavat roolejaa keskenään. Hans Abrahamsen sävelsi teoksensa Barbara Hanniganille, jolle myös Pascal Dusapin on säveltänyt  ja joka oli myös Henri Dutilleux'n suosikkisopraano viime vuosina. Tässä dialogeja yhden konsertin verran.

Toinen oiva esimerkki monista mahdollisista vuoropuheluista on Cifra 3 lauantaina 14. 2., jossa argentiinalainen Diana Theocharidis on rakentanut koreografian kolmen tanssijan, kolmen muusikon ja Jean-Baptiste Barrièren videoiden kanssa. Tanssi, musiikki, valo ja video kohtaavat Alminsalissa ja yhdistävät Pascal Dusapinin, Pablo Ortizin, Vasco Mendonçan ja Kaija Saariahon musiikit kokonaistaideteokseksi, joka saatoi syntyä vain Helsingissä ja juuri nyt.

Olen halunnut tuoda Musica novan niin lähelle yleisöä kun mahdollista viemällä konsertteja erikoisiin aikoihin yllättäviin paikkoihin. Monet konserteista ovat maksuttomia jotta kynnys uudelle kuulijalle on mahdollisimman matala. Tämän vuoden Musica nova esittelee myös kaksi uutta pääjärjestäjää, joiden kummankin luokse festivaali muuttaa yhdeksi illaksi. Tiistain 10.2. illan kaksi tapahtumaa ovat molemmat Suomen Kansallisoopperan tiloissa huipentuen Toshio Hosokawan The Raven-oopperaan uuden produktion ensi-iltaan. Keskiviikkona 12.2. voi lähteä koko päiväksi Tapiolaan, ensin EMMA-museoon Pedo Carneiron resitaaliin, sitten Tapiola SInfonietan konserttiin ja vielä myöhäisillan musiikkijälkiruokaan Tapiolasalin aulassa.

Tärkeä osa elävää vuoropuhelua on kokeneiden taiteilijoiden kokemuksen jakaminen nuorten kanssa. Tästä meillä on kaksi hienoa esimerkkiä: Creative Dialogue työpaja, joka pidetään juuri ennen festivaalia, ja jonka loppukonsertti on heti festivaalin toisena päivänä. Aikaisempien vuosien Creative Dialogue työpajoista on festivaalilla mukana kolme säveltäjäa: Bryan Jacobs, Taylor Brook ja Zosha di Castri. Sibelius Akatemian NYKY-ensemble valmistaa Joonas Ahosen johdolla piano-etydien illan, joka kekseliäällä tavalla huipentaa Musiikkitalon Paavo-salissa festivaalin teemapäivän pianolle. Muut osat pianon päivää ovat Tuija Hakkilan resitaali Kaupungintalolla ja Uusinta-yhtyeen konsertti, jossa Nicolas Hodges soittaa Dusapinin ja Combier'n kamarikonsertot pianolle.

En tietenkään voi tässä mainita festivaalin kaikkia konsertteja. Jokainen niistä on kuitenkin minulle yhtä läheinen. Festivaalia voi suunnitella objektiivisesti, osana yleistä musiikkipolitiikkaa, tällä kertaa kävi kuitenkin niin, että festvaalista tuli eräänlainen omakuva. Sisällytin kaikkiin konsertteihin jotain niistä asioista ja ystävistä, jotka ovat minulle kalleimpia. Voisin kertoa jokaisesta tarinan siitä minkä takia ne ovat minulle henkilökohtaisesti lähes pakahduttavan tärkeitä. Tiedän hyvin, että ne tarinat ovat kiinnostavia ainoastaan niiden kertojalle, festivaalissa on tärkeintä sen sisältö. Modernin musiikin festivaalissa on sisällön lisäksi vielä muita festivaaleja tärkeämpää esittäjien laatu. Yleisön on voitava luottaa siihen, että jokaisen säveltäjän viestintuoja lavalla on se paras mahdollinen, miten muuten voimme olla varmoja siitä, että teokset, jotka kuulemme ensimmäistä kertaa ovat todella sitä miltä ne kuulostavat.

Ystäväni Timo Korhonen otti vastaa suuren haasteen opettelemalla kokonaisen uuden ohjelman teoksia kitaralle ja elektroniikalle, se toteutetaan Musiikkitalon Black Boxissa, joka teokselle rakennetaan oma akustiikkansa ja elektroninen ympäristönsä. Ystävistä tekisi vielä mieli mainita Oliver Knussen, myös kahdessa roolissa, kapellimestarina ja säveltäjänä ja Magnus Lindberg, joka on kolmessa roolissa, säveltäjänä, pianistina ja kapellimestarina. Ystävien määrä on mielestäni paras onnen mittari. Jos tämä pitää paikkansa, olen aivan varmasti historian onnellisin festivaalijohtaja.

Anssi Karttunen